Etusivu  -  Lokikirja  -  Uusin  -  Reitti  -  Log in English

Edellinen  -  Seuraava

Minerva-riutta ja tulo Uuteen Seelantiin 2.11.-2.12.2002

2.11.  10.11.  18.11.  25.11.  2.12.  

2.11.2002 Tyyni valtameri 26° 00' S 178° 58' E
Ylitimme tänään 180° pituuspiirin ja olemme taas itäisellä - kotoisella - pallonpuoliskolla.
Emme saa toistaiseksi veneelle sähköpostia, sillä modeemiin tuli vika. Se korjataan heti kun pääsemme Opuaan.

Eilen, perjantaina, lähdimme Minerva-riutalta kohti 800 mailin päässä olevaa Uutta Seelantia. Minerva on pelkkä rengasriutta keskellä merta, mutta se tarjoaa loistavan ankkuripaikan. Vietimme siellä kaksi rauhallista yötä. Oli outoa olla ankkurissa keskellä valtamerta. 
Minerva on halkaisijaltaan noin 3 mailia, syvyyttä on keskellä tasainen 15-20 metriä, josta se nousee loivasti ylös reunoja kohden. Riutan reunat ovat näkyvissä alavedellä, mutta maa katoaa kokonaan ylävedellä. Silti Minerva antaa erinomaisen suojan aaltoja vastaan sillä maakaistale on yli 100 metriä leveä. Sisään johtaa yksi leveä ja syvä kulkuaukko. Ihmettelimme onko se syntynyt luonnostaan vai ihmisen aikaansaannoksena. Jokatapauksessa paikka on täydellinen avomerisuoja ja muutenkin kokemisen arvoinen paikka.
Tullessamme Minervalle kahden spinnupurjehduspäivän ja kolmen yön jälkeen, oli siellä 8 venettä. Ne olivat lähteneet Nukualofasta yhtäaikaa meidän kanssamme sunnuntaina, mutta paahtaneet moottorilla tuulettomassa kelissä. Kun me ajoimme Minervalle sisään, nostivat ensimmäiset jo ankkuriaan ja pian koko porukka oli poissa. Helpotus! Oli rauhallisempaa olla yksin.


Ankkurissa keskellä avomerta

Aamulla heräsimme sadekuuroon. Tuuli oli kääntynyt 180 astetta, joten siirryimme riutan toiselle reunalle. Jouduimme vielä uudestaan siirtymään illansuussa, kun tuuli jälleen kääntyi. Mutta ankkuripaikkoja riittää täydet 360 astetta! Kävimme alavedellä kahlaamassa riutalla. Yhtään paljon puhuttua hummeria ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan kauniita, erivärisiä simpukoita. Ehkä niitäkin olisi voinut syödä, mutta tietämättöminä jätimme ne rauhaan.
Perjantaina puhalsi taas normaali kaakkoispasaati ja aloimme valmistella lähtöä. Näimme purjeveneen lähestyvän Minervaa ja yllätykseksi se oli ystävämme Indy. Niinpä odotimme ja joimme Andyn ja Lisan kanssa kahvit vaihtaen tietoja tulevasta säästä ennen kuin nostimme ankkurin. Emme ehtineet ulos riutan aukosta kun jo saimme kalan. Se oli vihertävän-harmaa kolmikiloinen jötikkä, mutta laji jäi tuntemattomaksi. Syömäkelpoinen kuitenkin.
Tämän legin tunnuspiirteitä ovat useat kymmenet - ehkä jopa sadat - Uuteen Seelantiin purjehtivat veneet sekä sään spekulointi. Jokainen VHF:ssa ja SSB:ssa käyty keskustelu koskettelee säätä ja erilaisia ennusteita. Tähän mennessä keli on ollut kevyt, mutta kovimmat tuulet ovat yleensä vasta 30 leveyspiirin eteläpuolella. Säätietoja saa useista lähteistä, joskus tuntuu että liikaakin. Kuuntelemme pari kertaa päivässä Russellin rannikkoradioasemaa, joka antaa venekohtaisia säätietoja. Samalla kuulee tuttujen veneiden sijainnin. Veneitä on niin paljon liikkeellä, että pelkästään Russell Radioon yhteydessä olevien alusten perusteella saa hyvän kuvan säätilanteesta. Lisänä ovat Aucklandista tulevat sääfaksit. Ruotsalaisveneitä on liikkeellä kymmenkunta, osa on jo perillä Uudessa Seelannissa. Heillä on oma radioaikansa, jossa myös me olemme silloin tällöin olleet kuulolla ja äänessä. Hanski on jutellut ruotsinsuomalaisen Cirun kanssa, jonka kippari Timo on seilannut Tyynellä jo 12 vuotta.
Ilma kylmenee mitä etelämmäksi menemme. Päivälämpötila on vielä 24 asteen paikkeilla, mutta öinen 20 C astetta tuntuu kylmältä! On haettava sukat ja kengät jalkaan sekä pipo päähän. Merivesi on myös viilentynyt tasaisesti, tällä hetkellä mittari näyttää 24 astetta.
Matkaa Opuaan 600 mailia, kun pyhäinpäivän ilta on käsillä. Taivas on pilvinen, yöstä tulee pimeä.

10.11.2002 Opua, Uusi Seelanti
Purjehdus Minervalta Uuden Seelannin Opuaan kesti viikon. GPS näytti laiturissa maililukemaa 888.8, olimme luovineet noin sata ylimääräistä mailia. Keli koveni päivä päivältä mitä lähemmäs Uutta Seelantia tulimme, mutta ei onneksi yltynyt myrskyksi asti. Viimeiset kolme päivää tuulennopeus oli noin 25 solmua, välillä 35-40 solmua, mutta aallonkorkeus ei ehtinyt nousta suureksi. Aluksi ajoimme maksimipurjeilla, osaksi testaten veneen kestävyyttä, osaksi vauhdin ylläpitämiseksi. Se teki menon hankalaksi, vettä tuli jatkuvasti avotilaan ja 30 asteen kallistuksessa liikuimme sisällä lähinnä roikkuen kaiteissa. Ei päässyt yövahti nukahtelemaan!
Kokeilimme myrskyfokkaa, vaikka kryssifokka olisi riittänyt. Mutta annettiinpa suolakaste 15 vuotta vanhalle, käyttämättömälle purjeelle. Yhdistelmä myrskyfokka ja reivattu genoa toimi myös hyvin. Oli siis mitä mainioin purjehdussää, mutta loppuvaiheessa kurssimme oli täysin vastainen emmekä päässeet nauttimaan kelistä. Viisaat purjehtivat aluksi länteen ja tulivat Uuteen Seelantiin suoraan pohjoisesta hyödyntäen lännenpuoleisen tuulen. Me jääräpäät suuntasimme suoraan kohteeseen ja se kostautui moottorikryssinä loppumatkan. Muutaman sadan mailin päässä ei enää huvittanut lähteä luovimaan poispäin kohteesta. Olimme koko matkan yhteydessä ruotsalaisiin, Elenoriin, Lornaan, Nerfhusiin ja Kåranitaan. Oli mielenkiintoista seurata kunkin veneen valitsemaa reittiä ja etenemistä. Vain me yksin olimme omalla reitillämme, muut taktikoivat lännen kautta. Perille tulimme kaikki muutaman päivän sisällä.
Vain sata mailia Opuasta kuulimme VHF:stä hollantilaisveneen haaksirikosta. Yksinpurjehtja oli menettänyt mastonsa eikä moottori toiminut. Lähellä ollut purjevene lähti apuun. Helikopteri välitti operaation radioliikennettä, veneiden VHF ei kantanut tarpeeksi kauas. Kummatkin veneet ovat nyt turvallisesti perillä parin vuorokauden hinauksen jälkeen.
Lämpötila jatkoi laskuaan mitä etelämmäksi tulimme. Varsinkin öisin tuntui tosi kylmältä mittarin näyttäessä 14-15 astetta. Pilkkihaalareista huolimatta alkoi yövahdin lopputuntina palella. Päivisin aurinko lämmittää ilman pariinkymmeneen asteeseen, mutta tuuli on kylmä. Silti me nautimme raikkaasta säästä. Ilmassa on tuttu kevään tuoksu, jota ei tropiikissa tunne. Ilma on myös kuivaa, joten pääsemme vaihteeksi eroon homeesta. 
Perjantaina puolenpäivän aikaan näimme maata, mutta jo sitä ennen Auli oli haistanut ruohon tuoksun pimeässä aamussa. Cape Brett tuli näkyviin ja vähitellen Uuden Seelannin kumpuileva rannikko. Tunne oli mahtava! Vihdoinkin maapallon toisella puolella.


Uuden Seelannin rannikko näkyy. Enää ei tarkene shortseissa

Heitimme viimeisen sipulin, pari valkosipulinkynttä ja hunajapurkin jämän veteen. Uuteen Seelantiin ei saa viedä tuoreita vihanneksia tai hedelmiä eikä myöskään lihaa. Söimme viimeisen poroannoksemme vain muutamaa tuntia ennen satamaan tuloa. Karanteenilaiturissa meiltä vietiin voi, juusto ja avattu maitojauhepurkki. Sekä roskat - hyvä. Avaamattoman maidon saimme pitää. Tehokas ja ystävallinen tullaus oli ohi tunnissa ja pääsimme siirtymään marinapaikalle.
Opuan marina on aika uusi ja paikat erittäin siistit. Marinamaksu on 25 NZ dollaria (12,50 euroa) vuorokaudessa tai 150 dollaria viikossa. Oli vaikea muistaa milloin olimme viimeksi olleet kuumassa suihkussa, muualla kuin veneen avotilassa. Taisi olla Panamassa toukokuussa. Oli aikamoinen nautinto seistä suihkussa ja antaa veden tulla voimalla normaalin kyykkimisen ja pikku ruiskuttelun sijaan.


Saimme Andylta maukkaan kuivakalaohjeen: kalapaloja
 liotetaan tunti soijassa jonka jälkeen ne ripustetaan kuivumaan
noin vuorokaudeksi. Hanski naposteli kalat suoraan pyykkinarulta, höh.

Illalla menimme Opuan pursiseuralle, jossa oli kova vilske. Samana päivänä oli saapunut 17 venettä ja tätä ennen tietysti lukuisia muita. Vierasveneilijät taisivat olla äänekkäimpiä pursiseuran porukan jäädessä toiseksi, vaikka ei paljon. Ohjelmana oli jokaperjantaisen naisten purjehduskilpailun tulosten julkistaminen. Kisaan osallistui 10 venettä, 3-5 hengen naisisto kussakin. Eikä mitään nuoria urheilijoita, vaan tukevan keski-ikäisiä rouvia. Opuan pursiseurassa on 300 jäsentä, saman verran kuin Sindbadissa. Miten onnistuisi koota sindbadilaisista 10 veneen naisisto?! Tai edes yksi vene seuraavaan Pihlajasaarikilpailuun? Alan ymmärtää miksi uusseelantilaiset ovat maailman parhaita purjehtijoita.

Tiistaina 12.11. olemme olleet puolitoista vuotta matkalla. Sen kunniaksi on tulossa päivitys, joten tarkistakaa kotisivu taas parin päivän päästä.

Hyvää isänpäivää, varsinkin Frans ja Olli!

Nousipa merestä miesi, uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.

Vaski oli hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen, terä kynnen korkeuinen.

Vaka vanha Väinämöinen arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä, uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen!

Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi:
"Mi sinä olet miehiäsi, ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi?"

Sanoi pikku mies merestä, uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi, uros pieni, veen väkeä.
Tulin tammen taittamahan, puun murskan murentamahan."

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu, eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi, puun kamalan kaatajaksi."

Sai toki sanoneheksi; katsahtavi vielä kerran:
näki miehen muuttunehen, uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi, päällyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse, syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä, kahta kaation rajasta.
                                                    - Kalevala

18.11.2002 Bay of Islands, Uusi Seelanti
Ensimmäiseen Uuden Seelannin viikkoomme mahtui tapahtumia. Niistä järkyttävin oli ruotsalaisen Mica-veneen uppoaminen rahtilaivan törmättyä veneeseen. Olimme puhuneet Mican kipparin Alfin kanssa VHF:llä vielä Minerva-riutan kohdalla, mutta sitten 28-jalkainen Mica jäi meistä jälkeen. Alfilla ei ollut SSB-puhelinta, joten hän ei kuulunut jutturinkiimme matkan aikana. Vain 55 mailia Uuden Seelannin pohjoiskärjestä, kello kymmenen lauantai-iltana (9.11.) Alf kuuli ryskettä. Hän ryntäsi kannelle ja näki valtavan laivan kyljen kiinni veneessään. Hän yritti ohjata irti laivasta, mutta ei onnistunut. Laiva repi Laurin-tyyppisen lasikuituveneen rustirautoja irti ja samalla siis kyljen auki. Vene alkoi upota. Alf laukaisi pelastuslautan ja sai annettua hätäkutsun sekä sijaintinsa VHF:llä. Vettä oli sisällä jo polviin asti. Alf ei saanut pelastuslauttaa vedettyä veneen viereen, vaan joutui lopulta heittäytymään 12-14 asteiseen veteen ja uimaan lautalle. 
Tapahtumahetkellä ei ollut mikään kova keli, noin 25 solmun tuuli ja 2-3 metriset aallot, näkyvyys oli hyvä. Mican purjehdusvalot paloivat mastossa - vielä silloinkin kun vene painui syvyyksiin. Alf jäi yksin pimeälle merelle tietämättä oliko apua tulossa. Jonkin ajan kuluttua hän näki valoja ja laukaisi hätäraketin sekä sytytti sen jälkeen käsisoihdun. Samassa valtava aalto heilautti lauttaa ja soihtu putosi lattialle, johon paloi hetkessä reikä. Siitä alkoi tulvia vettä ja Alf joutui kipuamaan ponttoonin päälle.
Uuden Seelannin rannikkovartiosto sai tiedon hätäkutsusta ja välitti sen edelleen digitaaliselektiivikutsuna sekä VHF:llä että SSB:llä. Tämä avaa kiinni olevan DSC-radion, joka on nykyään pakollinen ammattiliikenteessä. Seitsemän alusta - laivaa ja venettä - vastasi kutsuun. Niihin ei lukeutunut päälleajanut laiva. Lähellä oleva venäläinen rahtilaiva lähti apuun, onnistui löytämään Alfin kolmen tunnin kuluttua ja saamaan kohmettuneen miehen ylös laivaan. Mies pelastui, mutta koti ja omaisuus meni. Mica ei ollut vakuutettu.
Viranomaiset eivät ole julkistaneet Mican upottaneen laivan nimeä tai lippua, vaikka alus on jäljitetty. Koska haveri tapahtui kansainvälisillä vesillä, eivät Uuden Seelannin viranomaiset voi haastaa ketään vastuuseen, sen voisi tehdä ainoastaan Alf yksityishenkilönä.

Karmea tapaus oli paitsi uutisissa myös jokaisen purjehtijan mielessä ja yleinen puheenaihe Opuassa, jonne Alf saapui muutaman päivän kuluttua tapauksesta. Kukkaronnyörit olivat kerrankin löysällä kun kolehtihaavi kiersi pursiseuran kuppilassa. Alfin mielessä pyörii jo uuden veneen hankinta.

Muut viikon tapahtumat olivatkin sitten miellyttävämpiä. Näimme heti ensimmäisenä iltana pursiseuralla tutun näköisen kaverin. Tuttu hän olikin, australialainen Jay, jonka olimme tavanneet neljä vuotta sitten Visbyssä. Ajelimme yhden syyskuisen päivän ympäri Gotlantia ja vietimme illan Jayn puisessa veneessä. Hän purjehti yksin, ilman autopilottia. Jay oli tullut Opuaan kolme vuotta sitten ja pannut pystyyn venepuusepän firman. Muutamaa päivää myöhemmin Jay ajelutti meitä katsomaan lähinähtävyyksiä: Kerikerin idyllistä kylää, jossa sijaitsee Uuden Seelannin vanhin talo vuodelta 1822 sekä hyvässä kunnossa oleva kivinen kirkon lähetysasema vuodelta 1833 (näistäkin vuosiluvuista huomaa miten nuori eurooppalaisten historia täällä on); Sateenkaariputousta; sekä aivan uskomattoan upeaa kauripuumetsää. Kauripuut ovat tuhansia vuosia vanhoja, valtavan kokoisia, tikkusuoria puita, joiden oksat alkavat taivasta hipovan korkealta. Uuden Seelannin kauripuutyyppiä ei kasva muualla, sukulaisia kylläkin mm. Fidzillä, Borneolla ja Indonesiassa. Kauripuut ovat nykyään suojeltuja, sillä eurooppalaiset hakkasivat ne melkein olemattomiin.
Saimme viikon aikana tehtyä uskomattoman paljon huoltohommia, osaksi tehokkaan palvelun johdosta. Genoan uv-suojan ompelukset ja halssikulma olivat repaleiset, saimme ne korjautettua. Neppareilla kiinnitetty sprayhood päästää voimakkaat aallot läpi ja olimme kyllästyneet saamaan vettä niskaan. Sprayhood uudistettiin ompelemalla siihen nauha, joka ujutetaan tuulilasiin kiinnitettyyn kiskoon. Nyt suoja on tiivis. Hanski vaihtoi öljyt ja teki muutakin pientä kunnostusta, Auli pesi valtavan kasan pyykkiä. SSB:n modeemia emme ole vielä onnistuneet korjauttamaan. Kamina oli pakko sytyttää kun aamuisin lämpömittari näytti veneen sisällä 13-14 astetta, ulkona +9 C. Päivisin on jopa t-paitakeli, mutta tuuli on kylmä ja yöt alle kymmenasteisia. No, nyt meillä on kodikkaan lämmintä kaminan taas hönkiessä pitkästä aikaa nurkassaan.
Viikon kuluttua olimme valmiit jättämään Opuan taaksemme. Marinaa ja venehuoltoliikkeitä lukuunottamatta Opuassa ei ole muita palveluja. Läheiseen Paihian kylään on 6 kilometrin mäkinen matka. Kerran kävelimme sinne hienoa rantapolkua pitkin, mutta 10 dollarin taksimaksut alkoivat tympiä. Oli aika siirtyä eteenpäin.
Ennen kuin ehdimme nostaa ankkurin, saapui Indy lauantai-iltapäivänä. Vaihdoimme pikaiset kuulumiset Lisan ja Andyn kanssa. He olivat nähneet Minervalla paljon haita sekä onnistuneet pyydystämään hummereita - jotka pääsivät yön aikana karkuun! Mutta ainakin tuli todetuksi, että Minervan hummeri-tarinat ovat totta.

Bay of Islandsin alueella on upeita saaria ja suojaisia lahdenpoukamia. Monet ovat luonnonsuojelualueita, mutta niihin saa kuitenkin nousta maihin. Näköalat ovat upeita, sillä saaret koostuvat sekä valkohiekkaisista lahdenpoukamista että korkeista kukkuloista jyrkkine kallioineen ja vihreine rinteineen. Vaikka maisemat muistuttavat hieman Norjaa tai Skotlantia, on se aivan omalaatuisensa emmekä ole nähneet samanlaista missään.


Ensimmäisiä näkymiä "Saaristolahden" yli

Melkein joka saaressa on kävelypolkuja ja yövyttyämme Moturuan suojaisesa lahdessa, lähdimme aamulla kiertämään saarta. Heti ensimmäisessä mäessä alkoi puuskututtaa. Kunto on mennyt todella huonoksi. Sitä se purjehtiminen (=istuminen ja makaaminen) teettää. Kahden tunnin reitti saaren ympäri oli kaunis. Uuden Seelannin luonto on erikoinen, erilaisia puita palmuista kotoisen näköisiin lajeihin kasvaa rintarinnan. Reitti kulki heinää kasvavista laaksoista tiheään metsään, alas hiekkarannalle ja takaisin ylös puuttomille rinteille. Eräs hyvin yleinen puu oli kuin jättiläismäinen kanerva - vai olimmeko me yhtäkkiä lilliputteja. Saman tunteen aiheutti saniaispuu, jättiläiskokoinen saniainen, jonka lehdet kiertyvät rullalta auki samoin kuin kotoisten saniaisten.


Kanervametsä ja lilliputti-Hanski

Ennen Moturuaa poikkesimme Motuarohiassa (paikannimet ovat pääosin maorinkielisiä), joka oli kapteeni Cookin ensimmäinen rantautumispaikka Bay of Islandissa vuonna 1769. Ensimmäinen eurooppalainen Uudessa Seelannissa oli hollantilainen Abel Tasman vuonna 1642. Hän nimesi maan "uudeksi merimaaksi", neue zeeland.

25.11.2002 Whangarei, Uusi Seelanti
Vietimme Bay of Islandissa vielä muutaman päivän, mm. Urupukapuka saarella sekä viehättävässä, noin tuhannen asukkaan Russellin kylässä. Russellin historia kertoo minikoossa Uuden Seelannin vaiheista. Paikalla oli ensin maori-kylä nimeltään Kororareka. Maorit saapuivat Uuteen Seelantiin vuoden 1000 paikkeilla, joten saaret ovat viimeisimpiä Tyynenmeren alueita, jotka polynesialaisheimot asuttivat. Kun eurooppalaiset alkoivat 1830-luvulla muuttaa Uuteen Seelantiin, tuli Kororarekasta valaanpyytäjien ja muiden merimiesten rällästyspaikka. Kylässä oli kymmeniä kapakoita ja bordelleja, ja sitä nimitettiin Tyynenmeren helvetin koloksi. Kororarekaan kerääntyi karkureita ja juoppoja, mutta myös kauppiaita ja tavallisia asukkaita. Brittivallan voimistettua jalansijaansa Uudessa Seelannissa myös Kororarekan elämä pantiin kuriin ja kylän nimi muutettiin Russelliksi vuonna 1840. Samana vuonna allekirjoitettiin Waitangin sopimus maorien ja englantilaisten välillä. Uuden Seelannin ensimmäinen pääkaupunki Auckland vei osan kaupankäyntiä ja laivaliikennettä mukanaan ja Russellin elämä hiljeni. Nykyään rantakahviloiden, puuhuviloiden ja puutarhojen Russell elää turismista.
Russellista palasimme vielä Moturuan saarelle, jonka lähiluodolta löysimme valtavan esiintymän sinisimpukoita. Ne olivat näkyvillä vain alavedellä ja mainingit tekivät rantautumisen vaikeaksi. Hanski jäi ajelemaan jollaa, kun Auli hyppäsi luodolle puukko ja pussi mukanaan keräämään satoa. Tiiviisti toisissaan kiinni olevia simpukoita ei ollut helppo irrottaa. Ne kiinnittyvät kuoren sisältä tulevan rihmaston avulla tiukasti kallioon. Saimme aimo saaliin 5-10 senttisiä sinisimpukoita.

Kierrettyämme Cape Brettin aurinkoisena ja tyynenä torstaiaamuna olimme jättäneet Bay of Islandin taaksemme. Seuraava pysähdyspaikka oli iso ja kaunis Whangamumu-lahti, jossa toimi vielä 1930-luvulla valaanpyyntiasema. Siitä ei ollut jäljellä kuin betonisia perustuksia ja vähän ruostunutta romua. Valaita pyydettiin alueella erikoisella tavalla, verkolla. Se vangitsi valaan siksi aikaa että se saatiin harppuunoitua.
Kävelimme ankkuripaikan viereiselle kukkulalle, joka näytti olevan lyhyen, kuivan heinän peitossa. Mutta se olikin reiteen asti ulottuvaa karkeaa ruohokasvustoa ja saimme tarpoa kuin metrisessä lumessa. Taas kunto koheni! Seuraavana päivänä lähdimme matkaan pitkin metsäpolkua. Tulkitsimme opastaulua väärin ja odotetusta parin tunnin kävelystä tuli vajaan viiden tunnin reissu mehut vievässä maastossa. Osin umpeenkasvanut polku kulki kukkuloiden ja laaksojen väliä. Nousut olivat jyrkkiä saaden vauhdin hidastumaan mateluksi. Vaihtelevat maisemat ja monipuolinen kasvusto palmuista kauripuihin, kitukasvuisista pensaista kosteikkoihin palkitsi hikoilumme.


Whangamumun suojainen lahti


Kunto kohenee kun nostelee jalkoja tässä suovassa!

Whangarei sijaitsee 15 mailia sisämaassa, mataloituvan ja kapenevan joen varrella. Kun kaiku alkoi näyttää kolmea metriä ja hieman alle, olimme huolissamme. Mutta väylä mataloitui entisestään. Emme olleet uskoa lukemia, onhan Whangarein marina aika iso ja vilkas satama. Oli sunnuntai, joten marina ei vastannut VHF-kutsuun. Auli löysi esitteen, jossa kehotettiin saapumaan satamaan ylävedellä. Jaaha.... Nyt vesi oli puolessa välissä - menossa alas. Kaiku alkoi hälyyttää, mutta ihmeeksemme emme juuttuneet pohjaan. Se oli niin pehmeää lietettä että pystyimme puskemaan läpi. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä ja pelkäsimme juuttuvamme nolosti keskelle väylää. Oli pidettävä kiirettä, tarvitsimme jokaisen sentin vettä kölin alle. 
Pääsimme lopulta täpötäyteen marinaan ja nyt odottelemme saako satamakapteeni järjestettyä meille paikan. Whangareissa on enimmäkseen pilaripaikkoja: vene on keulasta ja perästä kiinni jokeen juntatussa tolpassa. Maihin pääsee jollalla. 
Noin 45.000 asukkaan kaupungista löytyy kaikki palvelut diakehityksestä isoihin ruokakauppoihin.

2.12.2002 Whangarei, Uusi Seelanti
Viikko Whangareissa on ollut täydellistä kaupunkielämää, Kristiinan ainoa liike on ollut vuoroveden mukana ylös ja alas. Ostimme uuden telkkarin ja olemme tuijottaneet töllöä puolentoista vuoden tauon edestä melkein joka ilta. Hankimme paikallisen SIM-kortin Data-Infon lahjoittamaan kännykkään, joten meidät tavoittaa täällä numerosta +64-210 389 645. Myös tekstiviestit toimivat.
Aika on kulunut ahkeroidessa. Auli on kirjoittanut, Hanski tehnyt kunnostustöitä. Isomaston kiinteät barduunavantit on vaihdettu taljalla varustettuun köyteen, jonka saa nopeasti auki. Se säästää isopurjetta myötätuulella. Vuotava kumivene on paikattavana, sähkökompassi ja kikkapuomin hela korjattavana.

Maineensa mukaan Whangarei on kätevän kokoinen kaupunki, jossa kaikki palvelut ovat lähellä satamaa. Liikenne hirvittää. Sen lisäksi että täällä ajetaan "väärällä" puolella, suhaavat autot kovaa eivätkä pysähdy suojatien kohdalla. Jalankulkijan vihreä valo on niin lyhyt, että saa juosta yli. Kuinka kummassa mummot ja muut hitaat selviävät. Hurja liikennekäyttäytyminen ei ole pelkästään oma havaintomme, vaan oikeasti ongelma. TV:stä tulee asennetietoiskuja kasvavan joulu- ja lomaliikenteen varalle. Tienvarsitaulut kertovat että humalassa ei pidä ajaa. Viime vuonna joululiikenteessä kuoli 59 ihmistä - se on paljon 3,3 miljoonan asukkaan maassa.

Kun Suomessa vietettiin pikkujoulua, alkoi täällä virallisesti kesä. Uusseelantilaisten "heinäkuu" eli yleisin lomakuukausi on tammikuu. Pikkujoulun kunniaksi söimme uusia perunoita ja silliä sekä tuoreita mansikoita. Auringon paahteessa on vaikea muistaa joulun tuloa. Mutta kaupoissa sitä ei voi unohtaa: joulumusiikki soi ja koristeet ovat yhtä talvisia kuin meillä Suomessa. TV-mainokset naurattavat keinolumineen ja "winter wonderland" -lauluineen. Talvi ja joulu liittyvät yhteen vaikka lumesta ja pimeydestä ei ole tietoakaan.

Sunnuntai-iltana saimme harvinaisia vieraita, ensimmäiset suomalaiset sitten Panaman. Kaksikymppiset Anssi ja Mikko olivat lähteneet kiertämään autolla Uutta Seelantia - ja varsinkin surffausrantoja - opintovierailunsa päätteeksi. Oli mukava pitkästä aikaa puhua vieraiden kanssa omaa kieltä. Varsinkin Hanskia on rassannut suomenkielisen seuran puute. Tuttuja purjehtijoita kyllä on, mutta useimmat eivät hidasta puhetulvaansa tai yksinkertaista sanontoja puhuessaan vieraskielisen kanssa, mikä typistää kommunikoinnin nopeasti. Kohteliaisuudet ja sääkommentit eivät oikein riitä täyttämään kanssakäymisen tarvetta. Olimme juuri kadehtineet täällä olevaa viittä ruotsalaisvenettä, heillä riittää maanmiesten seuraa.

Edellinen  -  Seuraava