Etusivu  -  Lokikirja  -  Uusin  -  Reitti  -  Log in English

Edellinen  -  Seuraava

 

Matka Suomeen 15.12.2003 - 30.1.2004

merkinnät:  15.12.   23.12.  1.1.  12.1.  21.1.  30.1.  

15.12.2003 Helsinki, Suomi
Matka Cordovasta Suomeen alkoi viivästyksellä. Kun ajoimme puolelta öin satamaan - auto pakattuna, veneestä kamiina sammutettuna, vedet tyhjennettynä ja vessa suljettuna - ei siellä ollut lauttaa. Eikä yhtään ihmistä. Pimeän satamatoimiston ovessa oli lappu, jossa kerrottiin että Tustumena-lautta on myöhässä myrskyn takia, aamulla klo 8 tiedettäisiin aikataulusta enemmän. Ei auttanut muu kuin ajaa takaisin veneelle. Hanski sai monen yrityksen jälkeen kamiinan uudelleen syttymään ja kömmimme nukkumaan. Vaikka lennon lähtöön oli useita päiviä, kävi mielessä huoli siitä kuinka pääsemme Anchorageen jos lautta ei kulje. Reittilennolla? Yksityiskoneella? Kalastusaluksella? Lautta lähti kuitenkin seuraavana päivänä klo 14 ja saapui Valdeziin klo 20. Ajo vuoriston yli siirtyi päivästä yöhön, mutta tuo yö ei olisi voinut olla kauniimpi: täysikuu, tähdet ja revontulet valaisivat matkaamme. Kuun valo heijastui lumisista vuorista ja taivas leimusi vihreänä. Hanski ei tiennyt minne katsoa, tielle vai taivaalle. Liikennettä oli vähän ja tie melkein lumeton. Pysähdyimme kerran tankkaamaan, Glenallenin huoltiksen mittari näytti -36 astetta C! Ilman kylmenemisen sisämaassa oli kyllä huomannut autossakin: istuimme hatut päässä. Pientä lisäjännitystä toi ajatus auton sammumisesta ja jäämisestä keskelle erämaata pakkaseen. Mutta super-subaru toimi moitteetta ja klo 03 aamuyöllä olimme Höylien pihassa. Oli ihana päästä nukkumaan.

Anchoragen kolme päivää olivat täynnä juhlia ja kyläilyjä. Vietimme Suomen itsenäisyyspäivää 15 suomalaishengen voimin. Seuraavana päivänä oli Anchoragen Suomi-Seuran pikkujoulut. Yhdistys on perustettu vuonna 1921 ja siihen kuuluu noin 100 jäsentä.


Nikoa joulupukki ujostuttaa


Pirkko neuvottelee lahjan vaihdosta seuran puheenjohtajan Nancy Patsonin kanssa

Maanantai aamuna lähdimme lentämään kohti Suomea ja tiistai-iltana olimme perillä, väsyneinä mutta iloisina.


Hanski kävi Piken "kotiparturissa" ennen Suomen matkaa

 

23.12.2003 Helsinki, Suomi


Pursiseuramme Sindbad sekä Cafe Meri

Merianu ja Masa

Meri jäätyi yön aikana

Pursiseurarakennus ja B-laiturin veneet


Aurinko nousi Helsingissä klo 9.24
Joka päivä on enemmän valoa!

RAUHALLISTA JOULUA!

 


Lauttasaari 1.1.2004

Hyvää Uutta Vuotta!

12.1.2004 Helsinki, Suomi
Viisi viikkoa takana, kaksi jäljellä täällä armaassa kotomaassa. Verkkaiseen rytmiin tottuneelle on ollut vaikea sopeutua kiireeseen. Stressinhallintakyky on näivettynyt vene-elämässä. Kun ennen pystyi sujuvasti hoitamaan kymmenen asiaa päivässä, nyt kaksi asiaa saa aikaan stressin. On pitänyt oikein pysähtyä miettimään miksi hermoilee - loppujen lopuksi turhaan.
Parasta on ollut ystävien ja sukulaisten tapaaminen. Kiireettömät keskustelut, yhteiset muistot ja nauru. Pienet sattumukset, joita ei sähköposteissa tule kerrottua. Sindbadin järjestämä Uuden Vuoden juhla oli loistava: hyvä fiilis, talo täynnä ihmisiä (lähemmäs 80!), paljon puhetta, jonkinverran tanssia ja tavallinen määrä sekoilua. Vaikka meillä oli kamera mukana, ei kuvia tullut otettua yhden yhtä - oli todellinen juhla- ja vapaailta.
Monista tapaamisista on mainittava Anun ja Masan hirvi-illallinen: ruoka oli - jälleen kerran - suussasulavaa, mutta tämä illallinen jää mieleen myös Karstelan Vellun runollisen puheen vuoksi. Veli-Pekka puhui:

Kun merelle lähditte, ette tienneet mitä vastassa.
Vastassa Maailma ja Te.
Kukaan ei ole koskaan osannut kertoa mikä merenkulussa viehättää, 
te tiedätte.
Te. Meri. Luonto.
Olette kohdanneet sen julmasti, myös lempeästi.
Olette hallinneet tilanteet niin kuin muinoin merenkävijät tekivät.
Olkoon sielussanne rauha ja rakkaus,
sillä muuten ette olisi selvinneet kahden ihmisen koitoksesta
maailman merillä
missä nyt olette vaeltaneet.
Muistakaa aina, että maissa teitä odotetaan.
Ei sankareina, vaan selviytyjinä.

 

21.1.2004 Helsinki, Suomi
Kävimme Lauttasaaren Myllykallion ala-asteella kertomassa matkastamme. Yleisö oli paras, mikä meillä tähän mennessä on ollut: innostunut, kyselevä, hauska! Reilu kaksituntinen 10-vuotiaiden seurassa sai meidätkin hyvälle päälle.

Viimeinen viikko kiireineen menossa, joten tekstiä ei synny tällä kertaa enempää. Kuunnelkaa perjantaina Lounas Kuussa klo 12 YleQ:n taajuudella 103,7 MHz. Säännölliset radiojutut (joka arkipäivä 8.40 ja 14.40) alkavat taas helmikuun alussa kun pääsemme takaisin Alaskaan.

30.1.2004 Anchorage, Alaska, USA
Paluu Ameriiikkaan ei ollut yhtä vaivaton kuin lähtö seitsemän viikkoa sitten. Enkä tarkoita sormenjälkiä - niitä meiltä ei edes otettu. Mutta jouduimme perusteelliseen tarkastukseen ja kuulusteluun. Mutta siitä tuonnempana. Koko Suomen vierailumme tuli laiskan huonosti kerrottua, joten paikataan ensin sitä. Aikaeron vuoksi olemme heränneet kahtena aamuna kello viisi aamulla, joka on ollut rauhallinen hetki valita kuvia kotisivulle ja miettiä päivitystä.
Mennään ensin takaisin Sindbadiin. Jouluaattoyönä - ennen kuvan talvisia olosuhteita - osuimme paikalle parahiksi pelastamaan Joanna Saturnan, Mikko Karvosen upean rautalaivan. Myrsky ja veden nousu olivat katkoneet kaikki muut paitsi takaköydet, ja Joanna Saturna oli keula merelle, viittä vaille lähdössä omin päin seilaamaan. Perä ulottui laiturin yläpuolelle ja taaveteissa oleva jolla kolkkasi laiturilla olevaan veneeseen. Onneksi tällä oli tukevat pukit, yhden aluksen kaatuminen olisi saanut luultavasti koko rivistön lakoamaan. No, eipä auttanut muu kuin yrittää saada laivan keula takaisin kiinni laituriin. Paikalla oli myös Jaska, joka soitti A-laiturin toisen satamakapteenin, Timo Puikkosen apuun. Hanski pääsi laivan kannelle ja sai solmittua köydenpätkistä riittävän pitkän viritelmän. Ja sitten vaan kiskomaan. Tuulenpuuskat rytmittivät vetoja, sillä 30 m/s puhaltavaa puuskaa vasten oli turha taistella. Vähitellen keula kääntyi ja saimme köyden pollarin ympärille. Sen jälkeen oli jo helppo taljata. Timo saapui Leenan kanssa ja näilllä apuvoimilla Joanna Saturnan 150 tonnia tuli laituriin kuin leikkivene. Sitten vain köydet kiinni.


Joanna Saturna, vuonna 1903 Hollannissa rakennettu 27 metriä pitkä teräsalus, jonka Mikko Karvonen on entisöinyt


Sindbadin uusin erikoisuus: Eero Harilaisen suunnittelema A-masto. Mallina on kuulemma ollut mastonosturi...

Emme ottaneet Sindbadin Uuden Vuoden juhlissa valokuvia, mutta Pertti Duncker lähetti alla olevat otokset. Paitsi sindbadilaisia, paikalla oli ystäviämme, mm. Leena ja Timo Hopeavuo, jotka purjehtivat maailmalla peräti 10 vuotta. Tinja palasi Suomeen samana vuonna kuin me lähdimme. Juhlissa olivat mukana myös Filippiinien lämmössä keinuvan Jenny Wilhelminan kippari Ami Salo ja Britt-Marie.


Timo ja Leena Hopeavuo, jotka viihtyivät 
maailmalla 10 vuotta. Tinja palasi Suomeen 2001.
 
Kuva Pertti Duncker.


Britt-Marie Söderström ja Ami Salo, Filippiinien lämmössä keinuvan Jenny Wilhelminan pariskunta.
Kuva Pertti Duncker.


Sindbadin Uuden Vuoden juhliin tuli 80 henkilöä ja tunnelma
 oli katossa. Tässä katsotaan illan alkajaiseksi dioja. 

Kuva Pertti Duncker

Vietimme aikaa myös Padasjoen mökillä. Emme kumpikaan olleet nähneet mökkiä ja saunaa täysin valmiina, niiden rakentaminenhan aloitettiin juuri ennen lähtöämme. Kodikas ja rauhallinen paikka toi vastapainoa Helsingin hälinälle.


Veljekset Hanski & Jaska viettivät mökillä viikonlopun poikiensa kanssa ja silloin ohjelmaan kuului tietysti moottorikelkka-ajelua


150 km/h

Kävimme YleQ:n  Lounas Kuussa ohjelmassa Tuomas Enbusken vieraana ja tapasimme YleQ:n porukkaa. Hanski näki ensimmäistä kertaa Jukka Kuosmasen, jonka kanssa on puhunut kaksi vuotta puhelimessa. Paikalla oli myös tuottaja Anne Haaja sekä toimittaja Susanna Korhonen, jonka Samettiaamu-ohjelmassa juttujamme kuultiin vuoden verran.
Jouduimme (vai pääsimme?) myös TV-nauhoitukseen. MTV3 aloittaa uuden Navigare-ohjelman, jonka pilottijaksossa 8. helmikuuta kerrotaan Kristiinan purjehduksesta.


Tuomas Enbuske valmistautumassa suoraan lähetykseen


YleQ:n porukkaa: oikealta Anne Haaja, Jukka 
Kuosmanen, Jussi Alinen ja Susanna Korhonen

Vihdoin oli aika lähteä takaisin Alaskaan. Viimeisestä viikosta muodostui tosi kiireinen. On ilmeisesti aivan sama kuinka kauan aikaa kotimaassa viettää, lopussa tulee aina kiire. Kävimme vielä ostamassa Maritimista ilmatäytteisen Zodiacin intiaanikanootin. Se on osa NautiKarlssonin sponsorisopimusta.

Maahantulokenttämme oli Minneapolis, ensimmäinen USA:n kenttä Lontoon jälkeen. Passijonosta meidät napattiin erilleen ja ohjattiin maahantuloviranomaisten syyniin. Ilmeisesti sisämaan kaupungissa selitys siitä, että asumme veneessä ja aiomme purjehtia maasta ulos puolen vuoden jälkeen, ei oikein vakuuttanut. Kaikki tavaramme - matkalaukku, rinkka, iso laukku ja kaksi reppua - vietiin pois tarkistettavaksi. (Ja tavarat oli todella myllätty läpi.) Hannu hermoili kuivattujen tattien puolesta, mutta minulla oli muuta ajateltavaa: kuulustelu. Tiukkailmeinen naisvirkailija vei minut pieneen huoneeseen, napsautti videon päälle ja alkoi kysellä. Tavanomaisten kysymysten lisäksi, kuten olemmeko naimisissa, onko meillä lapsia, onko meillä asuntoa, mitä työtä teemme ja millä elämme, minun oli lueteltava Alaskan eläimiä ja vastattava milloin mihinkin outoon heittoon. Kuten että miten olemme tutustuneet Höyliin, Anchoragen ystäviimme. Yhdeksän tunnin lennon jälkeen ei ollut ihan skarppina, mutta selvisin kaikista muista kysymyksistä pahemmin kakistelematta kunnes oli vastattava siihen, että mitä teemme päivät pitkät. Aloin itsekin miettiä, että mitä todellakin oikein teemme? Ja tarkoittiko hän purjehtiessa vai nyt talvella? Lopulta keksin vastauksen: nautimme elämästä.
Virkailija alkoi kysellessään käydä läpi käsilaukkuani: luki almanakan ja muistikirjan, kävi läpi puhelinmuistion ja lompakon, laski rahat ja tarkasti meikkipussin. Sitten minut jätettiin yksin, kunnes hetken kuluttua sain tulla ulos. Hanski oli sillä aikaa hermostuneena odottanut ulkopuolella. Lopulta sitten passit leimattiin ja pääsimme maahan. Jos jotakuta kiinnostaa virallinen seikka, niin kerrotaan, että meillä on 10 vuotta voimassa oleva turistiviisumi, ja veneen paperitkin olivat mukana.

Olipa kokemus! Myöhemmin se jopa hieman nauratti. Minneapoliksesta matka jatkui kuuden tunnin lennolla Anchorageen, jossa odotti 20 asteen pakkanen.

Seuraavana päivänä kaivoimme super-automme Höylien takapihalta lumen alta. Subaru ei turhaan ole ristitty superiksi: se lähti laakista käyntiin! Emme ehtineet - tai oikeammin viitsineet kiirehtiä - seuraavana päivänä Sewardista lähtevään Cordovan lauttaan. Seuraava menee viikon kuluttua, mutta kiireet ovat taas ohi.


Subaru oli kaivettava...


...esiin lumesta. Anchoragessa on ollut kunnon talvi.

 

Edellinen  -  Seuraava