Etusivu  -  Lokikirja  -  Uusin  -  Reitti  -  Log in English

Edellinen  -  Seuraava

Panama - Galápagos 13.5. - 1.6.2002

13.5.  19.5.  24.5.  1.6. 

13.5.2002 Balboa, Panama
Huomenna tiistaina starttaamme kohti 850 mailin päässä olevia Galapagos-saaria. Perillä pitäisi olla noin 10 päivän kuluttua. Tänään maanantaina käymme tullissa, teemme viimeiset ostokset sekä tankkaamme vettä ja dieseliä.

19.5.2002 Tyyni valtameri  2º 34' N  84º 18 W  (350 mailia Galapagokselle)
Tiistaina (14.5.) puolen päivän aikaan jätimme taaksemme Panaman ja suuntasimme länteen. Tai oikeastaan ensin etelään, ulos Panaman lahdelta. Ensimmäisenä päivänä saimme hyvän myötätuulen ja 8-9 solmun vauhtiin antoi lisänsä myötäinen virta. Mutta viisi seuraavaa päivää ovat olleet harmaata ja sateista taistelua vastatuuleen lukuunottamatta lauantain auringonpaistetta. Missä ovat laitamyötäiset pasaatit?! Eihän tämän kryssimistä pitänyt olla! Harmaa maisemakin on kuin Itämereltä. Spinnu odottaa kannella, samoin toinen genoa, mutta tuuli on tullut suoraan kohteesta. Kallellaan olevaan elämään alkaa jo kyllästyä kun odotukset ovat muualla. 
Lisäksi vauhti oli neljä ensimmäistä päivää erittäin hidas, vain 3-4 solmua. Ilmeisesti meillä oli vastavirta. Välillä tuntui, että ajamme edestakaisin emmekä etene lainkaan. Kristiina ei tunnetusti ole mikään kryssivene. Tuuli on kohtalainen, noin 5-8 m/s ja aallot aika matalia. Kaksi kertaa genoan skuutti on kuitenkin katkennut veneen osuessa aaltoon. Ilma on viilentynyt mukavasti alle 30 asteen.

Päiväntasaajalla sijaitsee matalapaineen alue "doldrums" eli intertropical convergence zone ITCZ, joka on vähätuulinen ja sateinen vyöhyke. Sen kummallakin puolella puhaltavat pasaatituulet, etelässä niiden pitäisi tuulla kaakosta, mutta tähän mennessä on tuullut lounaasta.

Panaman lahden vilkkaan laivaliikenteen jälkeen emme ole nähneet laivoja, mutta kylläkin yhden avoveneen! Vaikka jo kaukaa näimme veneen ja kolme miestä, emme uskoneet silmiämme, vaan luulimme että se on jokin sääpoiju, josta törröttää ulokkeita. Lähimmälle rannikolle, Kolumbiaan, oli matkaa noin 240 mailia. Veneessä oli yksi perämoottori eikä minkäänlaista katetta. Olimme niin hämmmästyneet - ja hieman ehkä peloissammekin, onhan Kolumbian merirosvoista ja huumeveneistä puhuttu - että purjehdimme vain ohi. Miesten on pidettävä tukikohtanaan taivaanrannassa häämöttävää Malpelon saarta, joka kohoaa korkeuksiin yksinään keskellä merta.
Seuraavana iltana meidät säikäytti ilman valoja lentävä helikopteri. Se kaarsi matalalta ohitse ja häipyi pimeyteen. Taas ihmettelimme, maihin oli matkaa 250 mailia. Myöhemmin yöllä vastaamme tuli laiva, ehkä kopteri oli sieltä.

Päivärytmi ja vahtivuorot ovat alkaneet rullata sujuvasti. Päivisin meillä ei ole varsinaisia vahtivuoroja, mutta yö on jaettu siten, että iltavirkku Lissu aloittaa klo 21-24, Hanski valvoo klo 24-03 ja aamuvirkku Auli klo 03-06. Silloin alkaa jo olla valoisaa ja vähitellen koko porukka kerääntyy aamukahville. Pitkin päivää otetaan torkkuja, luetaan, syödään ja tehdään pikku hommia. Delfiinit ovat tulleet tervehtimään vain öisin, jolloin ne suhahtelevat veden alla fosforinhohtoisina. Noin kymmenen yksilön lauma pallopäävalaita ui hetken veneen vieressä, mutta jäi sitten taaksemme. Pohjois-Atlantillakin tavattu myrskykiitäjä on pongattu, samoin kaunis suula, joka on eri näköinen kuin pohjoiset lajitoverinsa. Öisin Kristiinan vieressä lentelee pari lokkia.

Kalaonni on ollut huono. Kaksi kertaa on napannut: ensimmäisellä kerralla kala katkaisi vavan ja vei mennessään 15 dollarin Rapalan, toisella kertaa menetimme muovisen mustekalan ja siimaa. Hanski kaivoi turskapilkin 300 kiloa kestävän siiman esiin ja perässä on uitettu sekä viimeistä Rapalaa että mustekalaa, mutta ei ole napannut.

Päivää rytmittää myös radiopuhelinyhteydet Cassandran kanssa, aamuin ja illoin. Riku ja Iiro pääsivät vauhdikkaasti matkaan, purjehtien noin 180 mailin päivämatkoja. Mutta neljäntenä päivänä tuli yllätys: rustirauta oli rikkoutunut ja pojat joutuivat kääntymään kohti Ecuadorin rannikkoa ja Esmeralda-nimistä paikkaa. He pystyivät purjehtimaan vain styrpuurin halssilla. Annoimme muutaman koordinaatin sisäänajoon ja seuraavana päivänä Cassandra pääsi satamaan. Korjaaminen sujui nopeasti, nyt vene on jälleen purjehduskunnossa ja lähtee jatkamaan matkaansa kohti Galapagosta, jonne heillä on matkaa noin 500 mailia.

20.5. on Aulin synttärit ja sitä varten on jo otettu annos poroa likoamaan. Olipa keli millainen hyvänsä, niin synttärinä syömme poronkäristystä!

24.5.2002 San Cristóbal, Galápagossaaret, Ecuador
Päiväntasaaja ylitettiin 22.5. klo 13.32 veneen aikaa (18.32 UTC). Läntisellä pituuspiirillä oltiin paikassa 88° 38,8'. Tyyni meri oli entistäkin tyynempi, joten Auli ja Lissu tekivät ylityksen "uiden" eli veneen perässä köyden päässä roikkuen Hanskin vahdatessa haita. Cassandran pojilta oli nimittäin muutama uimareissu jäänyt väliin venettä seuraavien haiden vuoksi. Me emme niitä nähneet, joten ekvaattorin ylitys jatkui leppoisissa merkeissä veneen lilluessa vain 1-2 solmua eteenpäin. Neptunus oli unohtanut tervan ja höyhenet, joten sen sijaan sonnustauduimme kukin tavallamme yhteiseen valokuvaan. Hanski kaivoi lumilaudan esiin ja melkein uhrasi sen meren jumalille nähtyään ruostuneet kantit. Kun olimme kerran lähteneet tälle kiltin Neptunuksen tielle, niin myös päiväntasaajajuomamme nosti suupielet enemmän ylös kuin väänsi suun vinoon. Uskomme kuitenkin huuhtoneemme maan hajut riittävästi pois. Päivän kruunasi Hanskin (vihdoin) saama tonnikala, joka syötiin avotilan pöydän ääressä - ylellisyys jota merellä harvoin pystyy tekemään.

Cassandran lisäksi päivittäiseen radiopuhelinrinkiimme on tullut mukaan suomalainen 42-jalkainen Swan, s/y Aida, joka on 3000 mailin päässä Tuamotu-saarilla Ranskan Polynesiassa. Olemme saaneet heiltä hyviä vinkkejä mitä tuleman pitää.

Tuuli ei paljoakaan virkistynyt viimeisenä vuorokautena, vaan meno oli laiskaa. Torstaina, 23.5., juuri auringon noustessa ja värjätessä taivaan ja veden oranssinkullankeltaiseksi, saavuimme Galápagossaarten San Cristóbalin luo. Delfiiniparvi hyppeli vastaan. Pian aloimme nähdä vedessä isoja, pyöreitä kohoumia, jättiläiskilpikonnia. Ne eivät reagoineet mitenkään veneen lähestymiseen ja moottorin ääneen ennen kuin aivan vieressä, lienevätkö huonokuuloisia.
San Cristóbalin Puerto Baquerizo Morenon sataman ovat puolestaan valloittaneet merileijonat. Ne ovat hylkeen näköisiä otuksia, joilla on paha ääni, kuin karmea röyhtäisy tai käheän lampaan määkynä. Merileijonia on lahdella kymmenittäin ja ne ovat vallanneet paitsi hiekkarannan myös kalastajien veneet. Istuipa yksi tyytyväisen näköisenä puiston penkillä. Jolla on parasta vetää ylös, ne näyttävät mieltyneen kumiveneisiin (ehkä varsinkin punaisiin!). Me jouduimme nostamaan jollamme ylös toisestakin syystä: pohjaan on tullut reikä josta pulppuaa vesi. Maihin menimme yhden painaessa peukaloa reikään. Päivän työlistalla on siis ensimmäisenä jollan korjaus.
Puerto Baquerizo Moreno, jonka purjehtijat tuntevat paremmin nimellä Wreck Bay, on Galápagossaarten pääkaupunki, vaikka kylä on pienempi kuin Santa Cruz saaren Puerto Ayora eli Academy Bay. Puerto Baquerizo Morenossa sijaitsee laivaston tukikohta ja maahantulomuodollisuudet hoiti hohtavan valkoiseen univormuun pukeutunut upseeri. Purjehduslupa muine maksuineen lasketaan aluksen painon mukaan ja Kristiinan 11 tonnia tekivät yhteensä 106 dollaria.
Kylän laavakivellä päällystetyt kadut oli nopeasti kävelty: pieniä ruokakauppoja, pari hotellia, matkamuistomyymälöitä, pankki, posti, yksi internet-paikka ja pieniä kuppiloita. Turisteja ei näkynyt ja muutenkin kylän meno oli miellyttävän rauhallista. Löysimme pienestä baarista uunituoreita, lämpimiä empenadaksia eli liha-kasvistäytteisiä piirakoita. Yhdeksän päivän merellä olo kuitenkin väsytti vielä, palasimme veneelle ja menimme aikaisin nukkumaan.


Jollan vartija

Galápagossaaret, 19 tuliperäistä saarta ja 42 luotoa, sijaitsevat päiväntasaajalla, noin 1000 kilometriä Etelä-Amerikan rannikolta länteen. Saaret ovat kuuluneet vuodesta 1832 Ecuadorille. Galapagossaarilla on monta nimeä, jotka kertovat sen historiasta. Saaret löytyivät - kuten niin monet paikat tuohon aikaan - sattumalta, Panaman arkkipiispan laivan eksyessä matkalla Peruun vuonna 1535. Voimakkaat merivirrat eksyttivät muitakin laivoja ja saaria alettiin kutsua "Lumotuiksi saariksi", Las Islas Encantadas, koska joskus saaret löytyivät sieltä mistä piti, joskus eivät. Parhaiten tunnettu nimi Kilpikonnasaaret (esp. galápago) on osuva, metrin mittaiset jättiläiskilpikonnat uivat vastaan jo avomerellä. Niiden määrä on joskus ollut huima, mutta saarilla 1600-luvulla majailleet merirosvot ja 1800-luvun valaanpyytäjät saalistivat kilpikonnat melkein sukupuuttoon.
Joissakin merikorteissa lukee Galápagoksen kohdalla Archipélago de Colón, nimi jonka Ecuador antoi saarille Kolumbuksen purjehdusten kunniaksi, vaikka hän ei koskaan Tyynen meren puolella seilannutkaan.
Geologisesti saaret ovat nuoria, vain viisi miljoonaa vuotta vanhoja. Ne ovat syntyneet tulivuorenpurkauksista ja katsellessa laajaa saaristoa ja pilviin kohoavia huippuja, voi vain kuvitella miten mahtava ilotulitus ja valtavat laavapurkaukset niiden muodostumiseen on tarvittu. Kraatereita on laskettu olevan 2000.
Tunnetuimmaksi saaret on tehnyt luonnontieteilijä Charles Darwin, joka sai idean evoluutioteoriaansa matkallaan Galápagossaarille vuonna 1835. Hän kehitti teoriaansa luonnon valinnasta ja lajien kehittymisestä matkan jälkeen yli 20 vuotta; Lajien synty julkaistiin vuonna 1859. Galápagossaarten luonto on erikoinen. Saarella eli ennen ihmisiä vain muutamia nisäkkäitä (riisirotta, merileijona ja lepakko), mutta matelijoita ja lintuja sitäkin enemmän.
"Täällä on sangen vähän muita eläimiä kuin matelijoita, kilpikonnia, sisiliskoja, suunnattomia hämähäkkejä, käärmeitä ja leguaaneja, oudon luonnon eriskummaisimpia otuksia. Ei kuulu ääntä, ei mylvintää, ei ulvahdusta, elämän huomattavin ääni täällä on sihinä." Näin kuvaili paikkaa kirjailija ja valaanpyytäjä Herman Melville.
Darwin oli kiinnostunut varsinkin saarten lukuisista peippolajeista, joilla kaikilla oli hieman erilainen, mutta tarkoituksenmukainen nokka. Hän oletti, että peippolajeilla on yksi yhteinen kantalaji, josta aikojen kuluessa kehittyi kunkin saaren olosuhteissa pärjäävä oma lajinsa.
Saarten erityislaatuinen eläimistö on kehittynyt täällä, eristyksissä muusta maailmasta. Myös saarten keskenään erilaiset olosuhteet ovat muokanneet Galápagoksesta ainutlaatuisen. Saarilla elää lajeja, joita ei ole tavattu muualla, mm. maailman pohjoisin pingviini ja lentokyvytön merimetso.
Galápagossaaret julistettiin kansallispuistoksi vuonna 1959 ja se liitettiin UNESCOn maailmanperintölistalle vuonna 1978. Vuonna 1986 perustettiin meriensuojelualue, jonka rajaa siirrettiin vuonna 1998 40 mailia avomerelle. Tämä sekä pyyntikiintiöiden ja -menetelmien rajoittaminen raivostutti paikallisia kalastajia. Santa Cruzin saarella toimii Charles Darwin tutkimusasema. Saarilla asuu nykyään parikymmentätuhatta asukasta ja turisteja vierailee vuodessa noin 60.000.

1.6.2002 Floreana, Galápagossaaret, Ecuador
Merileijonan ja kilpikonnan lisäksi on nyt pongattu merileguaani, reilun metrin mittainen lisko. Maaleguaaneista poiketen tämä laji syö veden alla merilevää ja muuta kasvustoa. Merestä se nousee lämmittelemään kuumille laavakiville - tämä on ainoa tapa pitää ruumiinlämpöä yllä. Merileguaaneja elää ainoastaan Galápagossaarilla. Tämä ruma mutta niin kuvauksellinen otus nousi heti Aulin suosikkieläimeksi! Ainoa mielenilmaus oli pitkälle roiskahtava sylky, muuten leguaanit pysyivät liikkumatta meidän pyöriessä kameroinemme ympärillä.

 

Viikko vierähti San Cristóbalissa nopeasti. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä satamaan saapui Cassandra, jonka kippari Riku Jaakonsaari oli satuttanut selkänsä kolme päivää aikaisemmin. Mieheltä oli luiskahtanut välilevy, joten tuskat olivat sen mukaisia. Keikkuva vene ei silloin ole mukavin paikka. Kävely tai istuminen ei ollut mahdollista. Yhdessä Iiron kanssa haimme lääkärin veneelle ja järjestimme seuraavana päivänä kuljetuksen maihin. Ison miehen saaminen ulos syvästä ja pienestä veneen kulkuaukosta ei ole ihan helppoa. Kumiveneellä ei voinut kuvitellakaan kuljetusta, mutta onneksi satamassa pörräsi isompiakin avoveneitä. Laivastoasemalta löytyi paarit ja kantoapua, vaikka jossain vaiheessa epäilimme oliko meitä ymmärretty oikein, sen verran monen kaluunaherran luona oli istuskeltava asiaa selittämässä (espanjaksi) ennen kuin meni perille että potilas on veneessä. Maissa Rikun kivut hieman helpottivat ja lopulta hän majoittui hotelliin. Pääsi jopa konttaamalla suihkuun. Riku lensi mantereelle keskiviikkona ja järjesti meille upean illallisen hotelliinsa viimeisenä iltana. Ennen ruokailua ajoimme avolavataksilla paarien kanssa rannalle katsomaan ja haistelemaan merileijonia sekä juomaan oluet rantakadun baarissa. 
Iiro jäi odottelemaan gastia ja me suuntasimme kohti 60 mailin päässä olevaa Floreanan saarta torstaiaamuna. Merileijonat olivat tehneet meille viimeisenä yönä todellisen kepposen: kumivene oli paskottu täyteen ja se haisi niin että Hanskilta meinasi tulla oksennus kun hän irrotti perämoottorin. Vieläkin tuoksahtaa vaikka venettä on pesty kolmella eri pesuaineella.

Floreanalla asuu vain noin 70 asukasta, mm. merimakkaraa sukeltavia kalastajia. Ylhäällä kukkuloilla viljellään banaania, appelsiineja, yukaa ja greippejä. Me poimimme tien varrelta reput täyteen appelisiineja ja guavia. Kukkuloilla sijaitsee myös isojen maakilpikonnien kasvatusalue, jonne teimme retken lauantaiaamuna lahdessa olleen toisen veneen porukan kanssa. Itävallasta kotoisin oleva perhe, vanhemmat ja 9-vuotias poika, oli jo kolmannella maapallonkiertopurjehduksellaan. Aiemmilla kerroilla he olivat menneet Galápagoksen ohi, mutta olivat nyt pysähtyneet Floreanalle. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun näimme veneen perässä Itävallan lipun, se piti oikein kirjasta varmistaa, vaikka Lissu sen oitis tunnistikin.
Varsinainen jättiläiskilpikonna, galapago, asuu maalla ja se voi elää jopa 200 vuotiaaksi. Aiemmin meressä vastaan uineet ovat siis toista lajia. Jättiläiskilpikonnia elää saarilla edelleen 14 eri lajia, joilla kaikilla on hieman erilainen kilpi. Parhaiten niitä pääsee katsomaan kasvatusaitauksissa.

Huomenna, 2. kesäkuuta, pääsemme vihdoin aloittamaan 3000 mailin purjehduksen Marquesasille. Matka kestää noin kolme viikkoa.

Edellinen  -  Seuraava