|
27.6.2004 Unalaska/Dutch
Harbor, Aleutit, Alaska
Vihdoin Dutch Harborissa! Tai oikeammin Unalaskassa, joka on
kaupungin oikea nimi. Dutch Harbor on Unalaskan satama, vilkas, kansainvälinen
kalastus- ja laivasatama. Mutta ennen kuin kerrotaan lisää Unalaskasta
täytyy palata edelliseen satamapaikkaan King Coveen,
jossa saimme hyvin ystävällisen kohtelun: ilmainen satamapaikka,
sähkö ja suihku. Lisäksi saimme käyttää satamakonttorin nettiä,
sillä kylän kirjasto oli suljettu kesäksi. Kiitokset!
Kolmen päivän säätarkkailun ja pohdinnan jälkeen lähdimme, vaikka
sääkartta ei näyttänyt kovin lupaavalta. Eikä se ollut väärässä.
Pääsimme vain 40 mailia King Covesta ja jäimme ankkuriin Unimak-saaren
kupeeseen odottamaan parempaa keliä. Samassa lahdessa oli
parhaimmillaan 20 kalastusalusta ja muutama laiva. Pitelivätkö ne
tuulta vai odottivatko jotain muuta, emme tiedä.
Periaatteessa olimme jo Aleuteilla, sillä Unimak on ensimmäinen
saariketjun saarista. Sen erottaa mantereesta False Pass,
ensimmäinen lukuisista salmista Tyynen valtameren ja Beringinmeren välillä.
Liikkuva hiekka muuttaa False Passin reittiä jatkuvasti, mutta
kalastusalukset käyttävät sitä. Salmista, niiden virroista ja
pahoista aalloista, kuulee paljon kauhujuttuja. Kapeimmissa salmissa
vesi virtaa kovimmillaan 10-12 solmua. Siksi valitsimme isoimman, 10
mailia leveän Unimak Passagen.

Unalaska/Dutch Harbor sijaitsee
Beringinmeren puolella.
Kolmen päivän jälkeen
tuuli hellitti ja nostimme ankkurin aamun valjetessa. Puikkelehdimme
kalaveneiden ja verkkojen välistä ison mainingin leipomalle merelle.
Ei tuullut lainkaan. Täällä joko tuulee liikaa tai ei ollenkaan. No,
pääasia että taas etenimme. Unimak Passagelle oli matkaa 60 mailia ja
olimme siellä sopivasti iltapäivällä kun virta kääntyi
Beringinmerelle. Virtaus oli tähän kuukauden aikaan 17 tuntia
pohjoiseen ja 7 tuntia etelään. Maksiminopeudeksi oli annettu 4.2
solmua, mutta emme huomanneet virran auttavan meitä lainkaan. Se
kauhujutuista. Kuuden tunnin kuluttua olimme selvittäneet 35 mailia
pitkän Unimak Passagen ja olimme uudella merellä. Matkaa Unlaskaan oli
kuitenkin vielä noin 40 mailia, joten saavuimme perille sopivasti aamun
sarastaessa. 650 mailin matka Homerista oli vienyt neljä viikkoa!
Jos Dutch Harboria - isojen laivojen puolta - kehutaankin, niin
Unalaskan puoli oli hämmästys: pieni, täpötäyteen ahdettu satama
ilman minkäänlaisia palveluja. Ei suihkua, ei pesulaa. Silti
satamamaksu 15 dollaria/vrk. Kiinnityimme kiharapäisten kaksosten
omistaman kalapaatin kylkeen, jonka olimme nähneet King Covessa ja
matkalla. Tavanomaisten satamalokkien sijaan täällä parveilee valkopääkotkia
tonkimassa roskiksia ja kärkkymässä kalajätteitä. Näimme yhden
jopa istumassa vedessä.

Unalaskan pienvenesatama on ahdas ja
vailla palveluja.
Taustalla kalatehtaan rakennuksia.
Kuten aina, kaikki alkoi järjestyä.
Menimme uimahallille suihkuun. Turisti-infossa työskenteli Tammy, joka
kutsui meidät kotiinsa pesemään pyykkiä. Erittäin ystävällistä!
Kun palasimme veneelle, oli avotilaan ilmestynyt pieni selvitys Ungan
kivettyneistä puista (G.R. Eakins, 1970). Myöhemmin tapasimme herra
Adamsin (olen unohtanut etunimen), joka oli lukenut kotisivuamme ja
tuonut paperin. Todella huomaavaista! Raportin mukaan Ungan
kivipuut ovat noin 11-25 miljoonaa vuotta vanhoja (kts päivitys
18.6.)
Unalaskan historia on noin 9000
vuotta vanhaa. Silloin saarta asuttivat unangan heimoon kuuluvat
ihmiset, nykyisten aleuttien esi-isät. Saaren alkuperäinen nimi oli
Agunalaksh, josta tuli Ounalashka, sitten Unalaska. Ja sen lyhennys -
Alaska - tuli lopulta merkitsemään valtavaa aluetta aleuttien kieli-
ja kulttuurirajojen ulkopuolella. Agunalaksh tarkoittaa aleuttien
kielellä "rannat jotka taittavat meren selän".
Kun Beringin retkikunnan alus palasi Venäjälle 1742 mukanaan pehmeitä
merisaukon turkiksia, alkoi turkiskuume. Venäläiset purjehtivat
sankoin joukoin saarille ja metsästivät - tai pakottivat aleutit metsästämään
- merisaukkoja, turkishylkeitä ja kettuja. Kun eläinkanta ehtyi,
purjehdittiin uusille alueille. Vuonna 1768 kapteeni Pribilof päätyi
yksinäisille saarille 200 mailia Aleuteista pohjoiseen. Saaret ovat
maailman suurin turkishylkeiden pesimäalue. Myöhemmin aleutteja
pakotettiin muuttamaan Pribilof saarille metsästämään.
Yhteenottoja aleuttien ja venäläisten välillä sattui, mutta vähitellen
venäläiset asettuivat pysyvästi saarille, Unalaskaan vuonna 1772.
Vuonna 1825 kylään rakennettiin ortodoksikirkko. Nykyinen kirkko,
Unalaskan symboli, valmistui 1896. Se lienee myös suosittu
turistikohde, niin rutinoituneesti Isä Peter kertoi kirkosta ja sen
ikoneista.

Ortodoksiseurakunnassa on vain 160 jäsentä,
mutta kirkko on Unalaskan symboli.
Nykyisessä Unalaskan
kaupungissa asuu noin 4000 ihmistä, mutta määrä kasvaa kesäisin kun
kalastajat ja kalatehtaiden työntekijät kansoittavat paikan. Väestöstä
7 % on aleutteja, 19 % aasialaisia ja 13 % meksikolaisia, loput
valkoisia.
Unalaskan/Dutch Harborin historiaan kuuluu myös toinen maailmansota.
Japanilaiset pommittivat kaupunkia vuonna 1942 ja valloittivat kaksi
uloimpaa Aleuttien saarta, Attun ja Kiskan.
Dutch Harbor on USA:n suurin kalasatama. Vuosittain sataman kautta
kulkee 450 miljoonaa kiloa kalaa ja rapuja. Tärkeimmät saaliit ovat jättiläiskokoiset
kuningasravut, seiti, turska, ruijanpallas ja silakka. Dutch Harbor
sijaitsee isoympyräreitillä Seattlen ja Japanin välillä, mikä tekee
siitä keskeisen tavarasataman.

Iso, noin sadan jalan troolari ui
kalalastissa syvällä.
6.7.2004
Tyyni valtameri 54° 06' N 163° 27' W
Viikko sitten lähdimme Dutch Harborista vietettyämme siellä neljä
päivää. Alunperin olimme kuvitelleet viihtyvämme kauemmin, mutta
paikka ei houkutellut siihen. Lähdimme kiertämään Unalaskan saarta,
joka on noin 70 mailia pitkä ja tammenlehvän muotoinen lukuisine
lahtineen. Heinäkuu näytti tuovan vähän kesäsäätäkin: lämpötila
nousi peräti 12-15 asteeseen ja aurinko näyttäytyi. Ikuinen pilvimassa
ei kuitenkaan väistynyt niin että olisi nähnyt vuorenhuippuja.
Unalaskalla on useita kilometrin korkuisia huippuja ja viereisellä
Umnakin saarella kahteen kilometriin nouseva tulivuori.
Ensimmäisessä pysähdyspaikassa Makushin Bayssa on joskus
ollut kylä. Siitä ei ollut jäljellä kuin jokunen harmaa laudankappale,
puinen risti ja romahtanut katto. Yritimme pyydystää rapuja
omatekoisella merralla, joka oli tehty pyöreästä, muovisesta
pyykkikorista. Hinta (2.99) oli nimittäin kilpailukykyinen kalastuskaupan
mertaan (69.99) verrattuna. Ei
kuitenkaan tullut saalista.
|

Makushin Bay
|

Kashega Bay
|
Myös seuraavassa ankkurilahdessa, Kashega Bayssa on
aikoinaan ollut kylä. Täällä oli jäljellä enemmän roinaa,
romahtaneita talonjämiä, rautaromua ja harmaita hirsiä. Kotka käytti
tarkkailupaikkanaan ruostunutta sängynpäätyä. Mutta paikan erikoisuus
ei ollut kyläraunio vaan - lehmät. Todella, nyt voi Alaskan
eläinluetteloon lisätä myös lehmän. Olimme kuulleet jo Tongalla
alaskalaiselta ystävältämme Andyltä juttuja villiintyneistä lehmistä
ja niiden metsästyksestä. Olivatko nämä lehmät todella villejä vai
saaren länsipäässä olevan maatilan omaisuutta, jäi selvittämättä.
Villi tai ei, sonni ainakin heräsi puolustamaan laumaansa kun yritimme
lähestyä. Hanski olisi ajanut kumiveneellä ihan lehmälauman viereen,
mutta minä en uskaltanut. Meillähän on punainen kumivene!
Jätimme sen syrjemmälle ja kävelimme ihmeissään tuijottavia lehmiä
kohti. Sonni alkoi mölistä. Se painoi päänsä alas ja kuopi maata niin
että maakokkareet lentelivät. Emme ottaneet selvää kuinka kesy tämä
eläin oli vaan poistuimme suosiolla. Repussa oli sonnisuihke (ent.
karhusuihke) kaiken varalta. Kaikenkaikkiaan näimme 40-50 lehmää, noin
10 eläimen laumoissa. Joukossa oli pieniä vasikoitakin. Pakostakin tuli
mieleen Andyn metsästysjutut: kuinka mureaa näiden eläinten liha
olisikaan...
Saimme onneksi kalaa. Alueella on pari isoa järveä
ja lähdimme melomaan niistä suurimmalle. Vedimme uistinta perässä ja
aivan viime metreillä ennen rantautumista siihen nappasi sähäkkä ja
hyvälihainen kuningaslohi. Se oli sattuma, kutulohihan ei syö. Viehe oli
silmästä kiinni. Innostuimme lohesta niin, että meloimme joelle
katsomaan olisiko siellä lisää kalaa. Edellisenä päivänä ei ollut
näkynyt mitään. Mutta nyt oli! Lohet hyppivät ja loiskivat pienessä
joessa. Hannu sai vielä toisen, noin kolmikiloisen lohen siiman päässä
olevalla koukulla. Paistoimme maittavan illallisen, graavasimme,
savustimme ja loput vielä purkitimme. Kyllä oli hyvää!

Kashega Baysta ajoimme sakeassa sumussa Chernofski Harboriin,
jossa oli maatila. Näimme lehmiä, lampaita ja hevosia. Kukaan ei
kuitenkaan näyttänyt olevan kotosalla kun huutelimme VHF:llä ja
soitimme torvea. Ankkuroiduimme talon näkymättömiin, lahteen, joka oli
täynnä sodanaikaista roinaa. Lahoavia laitureita ja kaikenlaista kamaa
maissa. Kukkulan laella ruostui piikkilanka-aita kukkien seassa. Vihreitä
kukkuloita leikkasivat ruskeat tienjäljet ja siellä täällä oli
kallellaan puhelintolppia.
Seuraava päivä oli edellistäkin sumuisempi. Valkea kosteus kietoi
kaiken sisäänsä, ei nähnyt mitään. Kävelimme vähän maissa, mutta
muuten olimme sisällä. Hyvä päivä leipomiseen.
|

Chernofski oli täynnä toisen
maailmansodan aikaista romua. Enimmillään Unalaskan saarella
oli 60.000 henkeä armeijan palveluksessa (10 % koko nykyisen
Alaskan asukasmäärästä!)
|

Unalaskan rannoilta löytyy
vihreää kiveä, luultavasti kyseessä on jadea muistuttava
vesuvianiitti eli idokraasi
|
Aleutteja olisi vielä riittänyt länteen, mutta mieliämme alkoi vaivata
edessä oleva pitkä purjehdus takaisin itään. Kodiakiin oli 600 mailia,
Sitkaan 1200. Taustalla tikitti tänne tulon vaikeus. Kestäisikö
Kodiakiin meno samat kuukauden päivät... Lisäksi ikuinen sumu veti
mielialan matalaksi. Maisemista näki merta ja pienen kaistaleen
vihreää, loput sumuvaippa leikkasi pois.
Päätimme lähteä takaisin itään. Ennen lokakuuta olisi käytävä
Kaakkois-Alaska, Brittiläinen Kolumbia, Vancouver Island suomalaisine
Sointuloineen sekä Vancouverin ja Victorian kaupungit. Ja
sisävesireitillä meno olisi hidasta, virtojen ja sään rytmittämää
päiväpurjehdusta. Sitkasta on Kanadan rajalle noin 500 mailia, sieltä
Vancouveriin toiset 500 mailia.
Tulimme takaisin Tyynellemerelle Umnak Passagen kautta,
jossa vesi virtasi parhaimmillaan neljää solmua. Saimme mukavan 11
solmun huippunopeuden - ei kuitenkaan pitkäksi aikaa, sillä koko salmi
on vain noin 10 mailia pitkä. Kääntöpisteessä (53º 18' N 167º 52'
W) olimme linnuntietä lähempänä Suomea lännen kuin idän kautta.
Melkein koko viikon oli ollut tyyntä eikä säätiedotus luvannut
jatkossakaan muuta. Ei auttanut kuin lähteä köröttämään koneella.
Turha oli odotella tuulta, kyllä sitä vielä tällä matkalla jossain
vaiheessa saadaan. Välietapiksi otimme Sand Pointin 330
mailin päässä. Pitkästä aikaa pidempi legi. Ja pitkästä aikaa
albatrosseja sekä myrskylintuja, mutta missä ovat valaat! Niitä ei ole
näkynyt moneen viikkoon.

14.7.2004 Kodiak, Alaska,
USA
Matka Unalaskan saarelta Kodiakiin (700 mailia) ei kestänyt
kuukautta, kuten edellisessä päivityksessä pelkäsimme, vaan kahdeksan
päivää. Pysähdyimme Shumaginsaarille kolmeksi yöksi, mutta kun
menomatkan pysähdykset olivat johtuneet paremman sään odottelusta, nyt
sää oli niin upea että halusimme nauttia siitä. Sumu ja pilvet
hälvenivät kuin taikaiskusta Shumaginsaaria lähestyessämme.
Pavlovin tulivuoren korkeat huiput paljastuivat aamuauringossa. Vasta nyt
näimme vuoren, vaikka olemme kaksi
kuukautta pyörineet sen lähellä. Aurinko ja sininen taivas - ah!
Lämpötilakin kohosi t-paita ja shortsi -lukemiin. Ainoastaan tuuli
puuttui edelleen, mutta mielummin tyyntä ja pilvetöntä kuin tuulta ja
sumua.
Tankkasimme Sand Pointissa ja sitten lähdimme Nagain itäpuolelle
etsimään Vitus Beringin aluksen, Pyhän Pietarin,
rantautumispaikkaa. Laiva oli tullut edellisestä ankkuripaikasta,
Kayaksaarelta 40 päivää, ja 77 hengen miehistö tarvitsi vettä. Kuten 11.6.
päivityksessä jo kerroimme, Shumaginsaaret ovat saaneet nimensä
Beringin retkikunnan mukana olleen Nikita Shumaginin mukaan, joka kuoli
keripukkiin Nagailla. Loppujen lopuksi jäi hieman epäselväksi, mihin
lahteen Beringin miehet laivaveneellä menivät. Meillä on kaksi kirjaa¹
aiheesta, joista toisessa on kartta, mutta se ei ole looginen tapahtumien
kulusta kertovan päiväkirjan kanssa. Kummatkin mahdolliset lahdet ovat
hyvin avoimia ja niihin kävi iso maininki, joten rantautumisen sijaan
otimme pari valokuvaa ja jatkoimme matkaa. Läheisellä Birdsaarella
Bering miehistöineen kohtasi ensimmäiset "amerikkalaiset" eli
aleutit.
¹C. Ford: Where the sea breaks its
back. G.W. Steller: Journal of a voyage with Bering 1741-1742. Ed. O.W.
Frost.
|

Beringin
laivavene rantautui joko neliönmuotoisen järven tai
etelämpänä olevan pienen lammen luo. Nikita Shumagin haudattiin
lahteen.
Shumaginsaarilla on paljon kartoittamatonta vettä. Tässäkään
uudessa kartassa ei ole tarkkoja syvyysmerkintöjä. Kuvan maa-ala
on 9 mailia pitkä (kartta 1:300 000).
|

Vaikka oli tyyntä Tyynenmeren
ikuinen maininki kävi avoimeen lahteen. Neliöjärven lahti
(katso vier. kartta).
|
Keikkuessamme siinä saaren
kupeessa kaksi kalastajaa tuli tervehtimään. He antoivat meille komean
punalohen. Päätimme pysähtyä Nagain pohjoiskärjessä olevaan
suojaiseen lahteen tekemään loimulohta ja nauttimaan kesäillasta. Se
oli oikea päätös, ilta oli mitä kaunein. Aurinko roikkui
taivaanrannassa ja lämpöä riitti myöhään iltaan. Istuimme rannalla,
savustimme ja loimutimme lohta. Lunnit ja kiislat sukeltelivat suojaisessa
lahdessa, rannalla huuteli pari terhakkaa meriharakkaa. Upea päätös
Aleuttien kierrokselle.
|

Pieni savustuslaatikkomme
on kätevä. Sillä on savustettu lohta, turskaa, kampelaa ja
ahvenen sukuista kivikkokalaa
|

Loimulohi
|
Linnuista puheenollen, Auli
näki harvinaisen kiislan, englanniksi nimeltään crested murrelet,
latinaksi synthliboramphus wumizusume, joka meidän lintukirjamme
mukaan esiintyy vain Japanissa. Linnulla on harmaa selkä, valkoinen nokka
sekä valkoiset raidat mustan pään sivuilla. Olisi kiinnostava tietää
onko tämä pikkuinen kiisla harvinainen näky näillä vesillä.
Matka jatkui tyynessä ja lämpimässä säässä kohti 200 mailin
päässä olevaa Kodiakin saarta. Vauhti vaihteli muutaman solmun verran
myötä- ja vastavirran mukaan. Valaita ei vieläkään näkynyt, mutta
lintuja riitti, varsinkin Semidisaarten lähellä. Tukkeja ja isoja
levälauttoja ajelehti näinkin ulkona. Kerran ajoimme suoraan päin
viisimetristä paksua tukkia, joka onneksi katkesi. Merilevät ovat käden
paksuisia, 10 metriä pitkiä roikaleita, mutta niin pehmeitä että
potkuri leikkaa ne halki. Silti tömähdykset ovat epämiellyttäviä.
Kahden päivän kuluttua olimme Kodiakin eteläkärjessä ja pysähdyimme
yöksi. Aamulla alkaisi myötävirta Sitkinak salmessa, joten kuvittelimme
että tilanne olisi sama viereisessä Geese salmessa, johon olimme
menossa. Mutta jouduimmekin huudattamaan Perkinsiä täysillä
kierroksilla ja etenimme vain 3.8 - 4.0 solmua. Aamu toi myös
säävaihdoksen: oli sumuista, tihkuista ja tuulista.
Päätimme purjehtia sadan mailin matkan Kodiakin kaupunkiin yhtä
soittoa. Aulin nukkuessa Hannu näki vihdoin valaita, useita
ryhävalaslaumoja. Yksi porukka näytti kalastavan. Muutama esitti komeita
hyppyjä. Tiistai-aamuna kiinnityimme tuttuun Kodiakin satamaan.

Levät ovat Alaskassa suurempia kuin
Suomessa
|

Sumu kiemurtelee kapeana nauhana
saarten välissä...
|

... tai peittää kukkulat
pehmeänä huppuna.
|
Edellinen
- Seuraava
|